Vahva ja karskea varpunen – Edith Piaf Tampereen teatterissa

Edith Piaf oli yksi 1900-luvun suurimpia iskelmätähtiä ja laulajattaria. Aivan mallillaan hänen elämänsä ei kulkenut.

 

 

Englantilaisen (!) Pam Gemsin näytelmä oli köyhähkö kronikka ilman varmoja suuria teemoja – jos sellaisena ei pidä ryyppäämistä, rypemistä ja selvinkin päin ystäville huudettuja epäkohteliaisuuksia, joista tietenkin kaikille, ehkä jopa yleisölle, tuli paha olo.

 

Mutta tekijät voittivat käsikirjoituksen. Upea tulos. Annuska Hannulan rooli Edithinä oli valtava suoritus. Laulutkin tulivat väkevästi, karheasti ja, niin, oikein hyvin –  tosin enimmäkseen suomeksi.

 

Hannulan rooli teki Edith Piafin elämästä totta ja todellista.

 

Ehkä käsikirjoituksen tulkinnan avaimeksi jäi, että lapsuutensa ja varhaisvuosiensa vuoksi Piaf koki itsensä aina lopulta yksinäiseksi. Niin ehkä oli, ja ehkä hän ei osannut kasvaa kohtaloaan suuremmaksi silloinkaan, kun elämä olisi sen tarjonnut. Hänessä oli jotakin epävakautta, haurautta, jota hän ei osannut korjata.

 

En ole varma, onko tämä oikeudenmukainen toteamus. Sen perusteella, mitä hänestä olen lukenut (ja kuunnellut!), tuntuu, että kenties se oli hänen elämässään liian suuri vaatimus ja vaikeus.

 

Sain vaikutelman, että näin ohjaaja, Hilkka-Liisa Iivanainenkin, asian kenties näki.

 

Siksi otsikkoni, vahva ja karskea varpunen, on tavallaan väärä. Vahvaa oli vain laulu.

 

Joku joskus sanoi, että suomalaisen teatterin suureen produktioon ei monestikaan löydy riittävästi taiteilijoita, jotka osaavat sekä näytellä, laulaa että tanssia.

 

Tämä ei mielestäni enää vuosiin ole ollut itsestään selvästi totta. Tanssi ja laulu tuntuvat parantuneen jo pidemmän aikaa suomalaisessa teatterissa. Ne ovat alati taitavampia ja upeampia.

 

Tosin en ole muutamaan vuoteen käynyt muualla kuin Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Ennen pitkää poikkean taas muuallakin ihan vain uteliaisuuden ja periaatteen vuoksi.

 

Tässäkin esityksessä oli mielestäni useita kerrassaan mainiota tanssiesityksiä, mm. heti toisen puoliajan alussa.

 

Pidin siitä, mitä tässä esityksessä näin – ja varsinkin, mitä kuulin. Siellä oli toinenkin laulaja, jonka esityksestä pidin, Pia Piltz (Marlene Dietrich).

 

Ja tärkeintähän oli, että viimeinen laulu (Non, je ne regrette rien) tuli ranskaksi! (Säv. Charles Dumont, san. Michel Vaucaire. Suomeksi ”Ei, en kadu mitään”.)

 

Orkesterista pidin myös, oikeinkin paljon. Musiikilla ja sovituksilla oli suuri merkitys Piafin tyyliä korostavan karskean, ronskin, tuskaisen ja ehkä jopa hiukan väkivaltaisen tunnelman luomisessa.

 

Kapellimestari ja pianisti Anna Laakson paritanssi pianonsa kanssa oli ilmestys sinänsä, hauska ja myönteinen asia.

 

Kirjoitin Edith Piafista, koska olen palannut vanhaan harrastukseeni, 1950-, -60- ja -70-lukujen eurooppalaiseen iskelmämusiikkiin. Minulle syy aloittaa ranskan opiskelu ei kuitenkaan ole Edith Piaf vaan Mireille Mathieu.

 

Turhamainen harrastus. Mutta en nuorempanakaan osannut olla oikea rock-jätkä, vaikka joskus oli pientä yritystäkin.

 

 

0
Feed

Jätä kommentti